Kaikki minussa kun vaiti valittaa. Valos sammuttua mä eksyin hämärään ja kun sinua en nähdä enää saa niin mä juurruin tähän ikävään.
Johanna Kurkela

tiistai 7. toukokuuta 2019

Sä vaan unohdit olla parempi vanhempi

Tein pitkää päätöstä jättää jotain elämästä pois..

Mua pelotti kaikki ne juhlapyhät, kaikki ne velvollisuuksien viestit. Ne vastaukset, vaan tuliko niitä koskaan kuitenkaan? Joka kerta kun lähetin viestejä toivoin että jotain olisi loksahtanut paikalleen, toivoin että jotain olisi tajuttu. Tappelin itseni kanssa lähetänkö viestejä ollenkaan, entä jos joudun taas kysymään tuliko se perille? Joudun pettymään..

Mä toivoin usein että joku olisi ollut siinä, kun mä tarvitsin. Kuukaudet kuluivat, mä itkin ikävää. En tiennyt enää olinko vihainen vai todella pettynyt, en mä voinnut sanoa että vihaan. Kyllä mä oikeasti rakastin ja välitän edelleen. Mietin edelleen tietyin väliajoin mitä meni niin pahasti pieleen, mikä mussa oli vikana. Miksen ansainnu sitä aikaa, mitä olisi pitänyt olla enemmän tai mitä vähemmän.

Olisin halunnut vastauksia.. Olisin halunnut ja tarvinnut niin paljon enemmän. Se olisi riittänyt että olisi ollut läsnä, ilman että olisi jokaisen paremman ajan jakson jälkeen tarvinnut pelätä, että taas kadotan sen kaiken mitä me saatiin rakennettua yhdessä.

Mä päätän aina etten enää välitä, ihan sama. Mutta kerta toisensa jälkeen mä mietin ja ikävöin. Mietin miksi? Joka kerta oon vahvempi päätöksiä tehdessä, tunnen itteni vapaaksi, ja sen jälkeen taas tipun korkealta.