Kaikki minussa kun vaiti valittaa. Valos sammuttua mä eksyin hämärään ja kun sinua en nähdä enää saa niin mä juurruin tähän ikävään.
Johanna Kurkela

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Ei vuodet kulu, ne kuluttaa. Ei huolet huku, ne hukuttaa

Luulin joskus, että aika parantaa haavat. Vuodet vievät aikaa eteenpäin itsekseen. Luulin, että asiat ratkeavat, kun niitä ei mieti. Ajattelin surun hälvenevän ajan kanssa. Toivoin, että kipu menisi pois, eikä tekisi kotia minuun. Halusin rakentaa suojakuoren itseni ympärille, ajattelin että selviän yksin. On parempi olla hiljaa, kun avata tunteita. Niitä rumia ja kauheita tunteita, jotka sattuvat ja polttavat lopulta sielun. Ajattelin niitä kliseisiä lauseita, välillä on vaikeaa ja niistä selviää, kaikille tulee aikoja koska tuntuu kaiken menevän alamäkeä.

En ikinä ajatellut olevani oikeasti rikki. Niin rikki, että välillä tuntuu siltä kun tukehtuisi. Asioiden kieltäminen on helppoa, mutta niiden myöntäminen on vaikeaa. On vaikea kamppailla niitä tunteita ja ajatuksia vastaan, mitä ei ikimaailmassa halunnut tuntea. 

Halusin olla aina se iloinen, positiivinen ja elämänhaluinen sosiaallinen pikkutyttö.

Olisimpa joskus tiennyt, ettei aina tarvitse jaksaa, olisimpa tiennyt 6.vuotta sitten, että olen oikeutettu hakemaan apua ja saamaan sitä. Olisimpa tiennyt että suru on ihan ok, sitä ei tarvitse piilotella. Olisimpa tiennyt ettei kaikkien tarvitsekkaan ymmärtää minua, olisimpa osannut nousta jokaisen huutelijan yläpuolelle. Olisimpa omistanut joskus kauan sitten ystävän, jolle olisi ollut ihan ok sanoa ettei jaksa. Olisimpa ymmärtänyt, etten ole yksin, ettei minun tarvitse olla yksin.
Olisimpa tiennyt että riitän tälläisenä kuin olen, olisimpa ymmärtänyt. Olisimpa osannut olla sellainen, kun olin. Minun ei olisi tarvinnut olla se joku, jota olin olematta minä.

Olisimpa tiennyt, niin tänä päivänä voisin olla ehjä.